Kielenoppijat lastentarhassa

Sara kehottaa kirjoittamaan ajatuksia siitä, miksi opettaa kielioppia - ja miten?

Kohderyhmänäni kielen opetuksessa tulevat olemaan lastentarhaikäiset S2-oppijat, joiden kielen kompetenssin taso saattaa vaihdella suurestikin. Pohjana suomen kielen opiskelulle ja erityisesti kieliopin hallinnalle on aina lapsen oma äidinkieli. Tälle pohjalle rakennetaan uuden kielen oppiminen. Näin suomen kielen ja sen kieliopin opettaminen on aina haaste, saattaahan lasten kieliperimä, kielellinen lahjakkuus, mahdolliset kielen erityisongelmat, Suomessa olo aika ja muut muuttuvat tekijät vaikuttaa suurestikin lasten kykyyn, motivaatioon ja mahdollisuuksiin oppia kieltämme.

Tavoitteena tulevalla urallani on tarjota S2-lapsille mahdollisuus oppia kieltämme. Näin he oppivat ilmaisemaan itseään. Kielen hallinta on nimittäin kaikissa kulttuureissa avain sosiaaliseen kanssakäymiseen, kommunikointiin ja vuorovaikutukseen, myös yhteiskuntaan integroitumisessa. Liekö tässä syy miksi opettaa suomen kieltä ja kielioppia.

Optimitilanteissa opetus tapahtuu leikinomaisesti kunkin lapsen luontaista kielitajua vahvistamalla. Kielitaidon kehittyessä myös kielenkäytön taito edistyy ja pikku hiljaa pääsemme kieliopin opettamiseen. Opetushetkissä kannattaa aikaa käyttää luoviin ja soveltaviin harjoituksiin. Ilmaisulliset ja toiminnalliset harjoitukset ovat tähän asti ainakin näyttäneet olevan motivoivimpia. Näin myös kieliopin opiskelusta saa hauskan ja kiinnostavan. Kyseessä on myös oikeastaan kielellä leikkiminen - ei oppimisen tarvitse olla synkkää tai liian vakavaa.

Kielioppia kouluun - nykyisiä käytänteitä luovasti uudistaen?

Joensuun yliopiston lehtori Irja Alho ja Kotuksen erikoistutkija Riitta Korhonen ovat kirjoittaneet Kielioppia kouluun. Deskriptiivisen ja pedagogisen kieliopin rajoja venyttämässä -artikkelin teoksessa Näköaloja äidinkieleen ja kirjallisuuteen. Kirjan ovat toimittaneet Satu Grünthal ja Elina Harjunen ja teos on ilmestynyt vuonna 2007.

Kirjoittajat herättelevät ensiksi artikkelissaan keskustelua siitä, miten äidinkieltämme tulisi kouluissa opettaa ja mihin suuntaan kieliopin opetusta voitaisiin kehittää. Taustaksi kirjoittajat selventävät tähän mennessä tehtyjä toimenpiteitä suomen kielen opetuksen tai voisiko sanoa opetuksen mielekkyyden kohentamiseksi.

Edellä mainitusta aiheesta kirjoittajat toivovat aitoa keskusteluyhteyttä opiskelijoiden, opettajien ja teoreetikkojen välille, jotta voitaisiin tavoitella ja saavuttaa uudistuksia suomen kielen ja sen kieliopin opettamiseen. Optimitilanteessa keskusteluyhteydellä on mahdollisuus kehittyä hedelmälliseksi, joka rikastuttaisi niin käytänteitä, toisin sanoen työnsisältöä kouluissa, kuin tutkimuspuolen fokusoitumista kielitieteessä.

Jokseenkin mielenkiintoista on kirjoittajien toteamus, että vielä 2010-luvulla opiskellaan äidinkieltä niin peruskouluissa kuin yliopistossakin samalla kaavalla kuin 1960-luvulla. Näin "kurjasti" ei asia kuitenkaan liene. Opiskelu kun ei ole ainoastaan kielioppia vaan nykyään myös esimerkiksi työelämään valmentavaa opiskelua, kursseja käännöskielestä ja Suomi toisena kielenä -opetusta. Ongelmana näyttää pikemminkin olevan se, että ennen opetukseen saatu tuntimäärä jaettiin kieliopin eri osa-alueiden kesken ja nyt sama tai jopa pienentynyt tuntimäärä tulee riittää myös edellä mainittuihin ja muihin uusiin opintoihin. Ongelma lienee kaikissa tiedekunnissa ja oppiaineissa, koulutusohjelmissa ja kurssikokonaisuuksissa liiankin tuttu.

Kirjoittajilla on pelko, että suomen kielen kieliopin opetus jää omaksi "abstraktiksi saarekkeeksi" ja että opintojen yksi keskeinen osa jää irralliseksi muusta opetuksesta. Näinpä he tuovat artikkelissaan esille toisen keskeisen kysymyksen; mikä asema kieliopilla oikein on äidinkielen opetuksessa?

Jotta suomen kielen kieliopin opetus nousisi ansaitsemaansa arvostukseen, tulisi mielestäni opetukseen saada innovatiivinen sekä pedagoginen lähestyminen. Opetuksen tulisi olla oppilaita sitouttava ja opetuksessa tulisi olla selkeä interaktiivinen ote. Toisin sanoen koulun kielioppia ja sen opetusmetodeja tulisi osin uudistaa.

Kirjoittajat esittävätkin hahmotelman pedagogisesta kieliopista, joka olisi samalla deskriptiivinen että tieteellinen. Opetus olisi käytännönläheistä ja kiinnostavaa sekä oppilaita sitouttavaa ja mikä mielenkiintoisinta, kielioppi olisi verkkomaailmassa! Näin esimerkiksi opetuksen ei tarvitsisi olla lineaarista eikä välttämättä samanaikaista tai -tasoista. Tekstissä esitelläänkin innostuneesti tämän pedagogisen kieliopin rakennetta, opetustapaa ja kieliopin kielioppikuvausta.

Ratkaisuna suomen kielen kieliopin opetuksen kehitykseksi tarjotaan siis uutta pedagogista kielioppia verkkomaailmassa. Tällä tavoin voitaisiin kirjoittajien mukaan tarjota opettajille, opiskelijoille niin yliopistoissa kuin kouluissakin helposti lähestyttävä ja pedagogisesti kiinnostava väylä innostua kieliopin opiskelusta.

Toinen kirjoittajien keskeinen kysymys; mikä asema kieliopilla on äidinkielen opetuksessa? saanee sekin vastauksen. Kielioppi on opiskelun keskiössä ja kaikkinainen kielellinen konteksti rakentuu sen ympärille, päälle ja kietoutuu lopulta kaikkialle missä äidinkieltä opetetaan. Tärkeää on siis saada yhteys arkimaailman ja kieliopin välille. Tasokas kielen hallinta perustuu nimittäin kieliopin osaamiseen ja tämä taasen on perusta hyvälle vuorovaikutukselle sekä interaktiiviselle viestinnälle arjessa.

Näin on perusteltua paneutua äidinkielen ja kieliopin opetuksen kehittämiseen ja toivotun muutoksen hakuun. Vaikuttamalla opiskelijoiden, opettajien ja teoreetikkojen asennemaailmaan saadaan muutosprosessi alkuun. Olemme nyt tällä tiellä.

Artikkeli herätti tiedostamaan aiheellisen huolen suomen kielen ja sen kieliopin opettamisen tilasta ja tulevaisuudesta. Jokainen opiskelija itse voi reflektoida omaa suhdettaan kieliopin opiskeluun ja artikkelin argumentteihin. Samalla on hyvä tiedostaa esitetyn kontekstin laaja-alaisuus; kielentutkimuksen teoreettisen pohjan moninaisuus ja vaikkapa kieliopista ja sen opetuksesta käytävän tieteellisen keskustelun seuraamisen tärkeys. Muutosta asenteissa, opetusmetodeissa tai -välineissä ei tapahdu yhdessä päivässä vaan se vaatii aikaa, mutta tärkeää on havahduttaa kohdeyleisö huomaamaan epäkohta ja reagoimaan. Näin kirjoittajat ovatkin osaltaan onnistuneet tekemään.

Käytännössä koen itse vieväni suomen kielen kielioppia innostavasti ja vuorovaikutteisesti eteen päin kohdatessani S2-lapsia lastentarhamaailmassa. Mielestäni työni koetaan tärkeäksi ja halutuksi ja näin minulle on vahvistunut tunne kieliopin ja sen opetuksen tarpeellisuudesta - onhan se kommunikaation yksi edellytys.

Omalta osaltamme me opiskelijat voimme vaikuttaa tulevaisuuden kehitykseen. Voimme osallistua esimerkiksi keskusteluun kielen ja kieliopin sekä äidinkielen tärkeydestä useilla foorumeilla; näin on mahdollisuus avartaa näkökulmia ja rikastuttaa omaa ja toisten ajatusmaailmaa sekä olla mukana asennemuutoksen läpi viennissä. Toinen vaihtoehto voisi olla osallistuminen uuden pedagogisen kieliopin kehittämiseen. Toisin sanoen he, joilla on kykyä antaa oma panos uuden kieliopin syntyyn, tulee toimia välittömästi!

Blogimerkintä perustuu artikkeliin Kielioppia kouluun. Deskriptiivisen ja pedagogisen kieliopin rajoja venyttämässä. Alho, I. ja Korhonen R. 2007. Teoksessa S. Grünthal ja E. Harjunen (toim.) Näköaloja äidinkieleen ja kirjallisuuteen. Tietolipas 217. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy, 88-106.